Kuva: Petteri Kivimäki
Ohjelmointi peruskoulussa on aihealueena vielä niin nuori, että siihen liittyy paljon vastaamattomia kysymyksiä. Rutkasti on vielä ilmassa sen suhteen, mitä ovat ne tärkeimmät ohjelmoinnilliset tiedot ja taidot, joita koulussa olisi hyvä oppia, vaikkakin niistä alkaa jo muodostua suurpiirteinen kuva. Sen sijaan niin sanottujen ohjelmoinnillisten ”näkemysten” haara on paljon orastavampi.
Yleensä kun ohjelmoinnin opettamisesta ja oppimisesta koulussa käydään keskustelua, kohdistuu huomio siihen, mitä oppilaiden olisi hyvä oppia ohjelmoinnista ymmärtämään (tietämys) tai sen avulla tekemään (taitaminen).
Sen sijaan vähemmälle huomiolle on jäänyt, millaisia näkemyksiä ohjelmoinnin opetuksen olisi hyvä tuottaa. ”Näkemyksellisyys” ei ole suinkaan ennennäkemätön näkökulma, sillä onhan opetussuunnitelmissa ollut kautta historian monenlaisia uskomus- ja asennekasvatuksen tunnusmerkkejä. Mutta mitä ohjelmoinnilliset näkemykset oikein ovat?
Jonkinlaisen vastauksen etsimistä ei tarvitse aloittaa kuitenkaan tyhjältä pöydältä. Esimerkiksi yhdysvaltalaistutkijat Karen Brennan ja Mitchel Resnick ovat pyrkineet valottamaan aluetta. Heidän mukaansa tärkeitä ohjelmoinnillisia näkemyksiä ovat ainakin
- Itseilmaiseminen. Oppilaiden on hyvä oivaltaa, että he voivat käyttää ohjelmointia ja teknologiaa luodakseen aivan itse jotakin sellaista, mikä heitä itseään kiinnostaa.
- Yhteenliittyminen. Oppilaiden on tärkeä nähdä etuna se, että he voivat luoda teknologisia ratkaisuja sekä yhdessä toistensa kanssa, että toistensa huviksi tai hyödyksi.
- Kyseenalaistaminen. Tätä havainnollistaa loistavasti eräästä kadonneesta suomalaisblogista löytynyt sitaatti: ”jos vain harva ymmärtää, miten asiat ohjelmoidussa maailmassa toimivat, valta on harvalla.”
Lisäksi ohjelmoinnissa on painotettu sellaisia seikkoja, kuten luottamusta omiin kykyihin, sinnikästä työskentelyä, epävarmuuden ja haasteellisuuden sietämistä ja yhteisymmärrykseen pyrkimistä muiden kanssa. Tämänkaltaisetkin ominaisuudet voidaan kenties liittää jollain tavalla näkemyksiin, vaikkeivät ne yksi yhteen sellaisia olisikaan.
Ajatellaan kuitenkin vielä laajemmin.
Ystävämaatti
Isaac Asimov kuvasi jo 1940-luvulla eräässä tieteisnovellissaan ”robotiikan kolme pääsääntöä”, joihin kuului muun muassa se, että robotti ei saa vahingoittaa ihmistä. Tämän suuntaiset robottien suunnitteluperiaatteet lienevät nykyään lähempänä faktaa kuin fiktiota, kun ajatellaan esimerkiksi tekoälyn huimaa kehitystä.
Tekoälyn etiikan alueella onkin laadittu ohjenuoria, joita teknologian kehittäjien tulisi noudattaa, jottei tulevaisuuden teknologioista olisi uhkaa ihmiselle. Ohjenuorat on tarkoitettu lähinnä ammattilaisille, mutta niissä kuvattuja periaatteita voi varmasti melko helposti kääntää myös lasten – tulevaisuuden ammattilaisten – kielelle. Sellaisten perusajatusten kuten ”älä kiusaa toisia”, ”älä varasta muilta” ja ”älä vahingoita muita tai ympäristöä” voidaan yhtä lailla nähdä koskevan ohjelmoituja robotteja tai tietokonepelejä kuin ihmisiä.
Lasten omistakin ajatuksista voisi nousta monenlaisia tärkeitä ohjelmoinnillisia näkemyksiä, joita voisi herätellä koulun ohjelmointipuuhissa. Siksi luokkahuoneessa voisikin pohdiskella, millaista luokkahenkeä, koulukulttuuria tai jopa tulevaisuuden maailmaa olemme yhdessä rakentamassa, ja mikä teknologian rooli siinä olisi hyvä olla.
Oppilaana haluaisin itse ennen kaikkea oivaltaa, että opin ohjelmoidessani monenlaisia tietoja ja taitoja, mutta miten voisinkaan käyttää tietojani ja taitojani edistämään nyt tai myöhemmin sitä, minkä näen tärkeäksi.
Pohdiskelemisiin,
Innokas-koordinaattori, Jyväskylä
Projektitutkija, opettajankoulutuslaitos, Jyväskylän yliopisto
Innokas-verkoston blogi 